Mitoitusta vai muutosta vanhustenhoitoon

Vanhustenhoito on työvoimavaltaista, tarvittavien käsiparien määrästä on julkisuudessa käyty taistoa kyllästymiseen asti.  Sitovan mitoituksen sijaan tulisi pohtia syitä siihen, miksi vanhustenhoito ei vedä hoitajia puoleensa, miksi monet koulutetut hoitajat pakenevat hoitoalalta.  Mihin hoitoalan hohdokkuus on hävinnyt.  Onko nykynuoriso vain niin erilaista arvoiltaan ja tavoitteiltaan, että hoitoala ei vastaa heidän odotuksiaan.  Eikö pelkkä varma työllistyminen riitä  vetämään nuoria alalle.  Vanhustenhoidon kritiikki on osunut osittain maalin ohi, syyttömään hoitohenkilökuntaan,  ja osa heistä vastannut syytöksiin poistumalla alalta, pysyvästi. 

Vanhustenhoitoa tulee kehittää yhdessä koko hoitoon osallistuvan henkilökunnan kanssa.  Heitä on kuultava, he ovat todellisia asiantuntijoita. Hoitajien ja lääkäreiden tulee saada vaikuttaa omaan työhönsä, lähtien hoitokäytännöistä tietojärjestelmiin.  Työn ja työaikojen autonomiaa tulee lisätä.  Hoitajille tulee taata koulutusta ja osaamista vastaava työnkuva, tarvittaessa siihen pääsemiseksi voidaan käyttää avustavaa henkilökuntaa.  Jotta vanhusta hoitavan henkilökunnan työn mielekkyys säilyy, hoidettavan tulee olla hoitoisuutensa mukaisessa hoitopaikassa:  sairaalahoitoa tarvitseva sairaalassa ja hoivaa tarvitseva hoitokodissa.  Näin vältytään myös turhilta kustannuksilta ja valjastetaan resurssit tarkoituksenmukaiseen käyttöön.  Säästyvät rahat voidaan käyttää järkevästi: meidän tapauksessamme hoitohenkilöstön palkkojen tarkistukseen.  Suomessa valitettavasti terveydenhuollon alhaiset kustannukset selittyvät pitkälti hoitohenkilökunnan matalalla palkkatasolla.  Näin ei voi jatkua, mikäli haluamme hoitoalalle ja etenkin vanhustenhoitoalalle pätevää ja motivoitunutta henkilökuntaa. 

80-luvulta lähtien vanhuksia hoitaneena lääkärinä olen nähnyt suuntautumisen laitoshoidosta avohoitoon.  Kotihoidon resurssien lisääminen ei ole ollut riittävää hoitoisuuden lisääntymisen kanssa käydyssä kilpajuoksussa.  Helsingissä se on valitettavasti johtanut monen kohdalla kotona pärjäämättömyyden takia pitkittyneeseen sairaalahoitoon joutumiseen.   Sairaalaan on jääty vaikka ei ole sairaalahoidon tarvetta, vaan tarvittaisiin kuntoutusta tai hoivaa.  Pahimmillaan voidaan joutua odottamaan sairaalassa useita kuukausia jopa vuosikin jatkohoitopaikan löytymistä palvelutalosta tai laitoshoidosta.  Virikkeettömässä ja levottomassa sairaalaympäristössä vanhuksen kunto entisestään heikkenee.  Osa ei koskaan pääse jonottomaansa hoitopaikkaan.  Henkilökunta tuntee riittämättömyyttä, neuvottomuutta tilanteessa.  On upeaa, että suuri osa jaksaa tehdä työtään antaumuksella uskoen, että huominen on parempi, valoisampi.

Itse olen kuullut liian monta kertaa, että emme voi tehdä mitään.  Vanhustenhoitohenkilöstön mahdollisuudet vaikuttaa ovat toki rajalliset.  Kuitenkin jaksan vielä uskoa, että toivoa on.  Itse olen työssäni käynyt läpi miltei kaikki tietämäni vaikuttamiskanavat:  kehittämistyöryhmät, johtoryhmät, luottamusmiestoiminnan, olen erikoistunut vanhusten sairauksiin ja saanut alan koulutusta.  Nyt olen lähtenyt uudelle tielle: haluan tuoda asiantuntijuuden ja hoitotyön äänen päätöksentekoon.  Siltä tieltä löytyy toivo.